Tuokiokuvia lapsuudesta

15.04.2020

Tuokiokuvia lapsuudesta

Kaunis kesäinen iltapäivä. Olin tullut mummulaan. Istuin Salorannassa ulkorappusilla. Katselen ihaillen - ja vähän kateellisena, kun Ketosen tytöt Mirja ja Maire vievät hevosia laitumelle päivän töiden jälkeen. Ja he RATSASTIVAT. Rakastin hevosia. Minä sain olla hevosen selässä, kun pappa oli töissä hevosella. Itse en saanut ohjastaa, kun olin niin pieni. Sekös harmitti.

Joskus myöhemmin keksin miten saan ratsastaa ihan itse. Suoma-mummu leipoi hevosille leipää, mikä kuivattiin. Me lapset tykättiin järsiä tätä leipää. Portaille istuen söimme leipää. Laitoin muutaman palan esiliinani taskuun talteen.

Hevoset olivat laitumella kuusiaidan takana. Kiipesin puiselle veräjälle ja houkuttelin Tuijan ja Lymyn lähelleni. Tuija oli rauhallinen ja Lymy sitten hiukan vikurimpi tapaus. Lymy kuitenkin tuli sopivasti aidan viereen ja sain itseni sen selkään.

Painoin pienillä jaloillani hevosen kylkiin ja otin harjasta kiinni. Ja niin sitä mentiin lopulta kiitolaukkaa kohti laitumen toista reunaa. Matkaa oli noin 300 metriä. Nautin tuulen suhinasta korvissani, hevosen voimasta, vauhdista ja vapaudesta. Ja tunteesta MINÄ OSAAN ratsastaa! Laitumen toisessa päässä Lymy kääntyi takaisin. Tulimme ravia takaisin. Mutta silloin Yrjö-pappa tuli kuivurin siltaa alas ja näki meidät, Lymyn ja minut! Pappa juoksi kauhuissaan veräjälle ja auttoi minut hevosen selästä, vaikka olisin ihan itsekin päässyt, koska Lymy pysähtyi nätisti veräjän viereen. Pappa oli huolestunut -- ja vihainenkin, kun olin yksin lähtenyt ratsastamaan ja vielä Lymyllä.

Hevosenleipää sain jatkossakin syödä, mutta kaikki taskut tarkastettiin. Kyllä se ratsastus kannatti. Jatkossa sain sitten olla pellolla apuna erilaisissa toimissa ja ohjastaa itse. Se tuntui hienolta, kun heinäpellolla sain tehtäväkseni vetää heinäharavaa.

Kun olin kaksivuotias muutimme Salorannasta Rantalaan, joka oli aivan jokirannassa. Vanhapappa Selim oli painottanut vanhemmilleni, että pitävät sitten huolen siitä etteivät tytöt mene yksinään rantaan. Olin kuullut tämän ja niin sitten pihalla leikkiessämme, olin vanhempieni kertoman mukaan, kääntänyt Elinan aina selin rantaa kohden, vaikka olisimme olleet aivan toisella puolen pihaa ettei vain pikkusisko edes näe jokea.

Mutta monenlaista puuhaa sitten näinä Rantalan vuosina keksimme. Leikimme Elinan kanssa kamarissa liukuria. Hypimme sängyn päädystä lattialle vatsallemme ja koetimme liukua mahdollisimman pitkälle. Matot oli tietysti otettu pois jarruttamasta. Kovin pitkälle ei päästy, mutta sitten keksin. Keittiön hellalla oli iso punainen emalikattila täynnä vettä. Kaadetaan se lattialle. Luisto parani heti. Sitten Elina riisui vielä vaatteensa ja siveli saippua vatsaansa ja hyppäsi. VAU! Pikkusisko liukui hienosti yli kynnyksen toisen kamarin puolelle. Oli minun vuoroni - mutta silloin äiti tuli sisälle. Jäi vähän kaihertamaan olisinko minä liukunut pidemmälle jos olisin ehtinyt hyppäämään.

Meillä oli leikkipaikka yhdessä vinttikomerossa. Isä oli maalannut yläkerran lattioita. Me löysimme maalipurkin. Ja sutit. Päätimme maalata leikkipaikan lattian. Enemmän maalia kyllä tarttui meihin. Elinan hiuksetkin olivat aivan vihreät. Ja tietysti äiti tuli paikalle. Sitten meitä vietiin pesulle. Navetan padassa oli lämmintä vettä. Ja varastossa oli TÄRPÄTTIÄ. Sen pesun muistan aina. Ihoa kirveli hankaaminen ja tärpätti. Ihosta väri lähti aika hyvin, mutta Elina pysyi pitkään vihreähiuksisena, vaikka äiti aina kasvun mukaan lyhensi hiuksia.

Äiti oli aamulla lähtenyt navettaan ja isä nukkui vielä kun oli tullut ajosta kovin myöhään kotiin. Isällä oli siihen aikaan kuorma-auto. Aloimme Elinan kanssa leikkiä kampaajaa. Laitoin hänelle pyyheliinan kapaksi ja sitten vaan sakset ja kampa käteen. Kun olin kerinyt Elinan harmitti, kun leikki loppui näin pian. AHAA! ISÄ! Menin sängyn viereen ja otin isän otsahiuksista kunnon otteen ja samalla hetkellä kun isä heräsi NAPS! Mitään ei ollut enää tehtävissä. Yrjö-pappan 50 -vuotis juhlissa ainakin kahdella oli uudet kampaukset. Valokuvissa Elinalla on iso rusetti otsalla vähän peittämässä, mutta isä sai yrittää peitellä leikkausta jäljelle jääneillä hiuksilla.

Olimme kovia kiipeilemään. Olimme milloin saunan milloin navetan katolla. Eikä tippumisiltakaan vältytty. Peltosuulilla oli hieno kiipeillä korkealla katonrajassa tukiparruja pitkin. Toisinaan alapuolella oli heiniä, mutta niiden puuttuminen ei menoa haitannut. Kuljimme seinältä toiselle siellä ylhäällä. Kerran Elina putosi. Silloin onneksi alla oli heiniä ja olkia. Harmi vaan että hän putosi juuri niiden rajakohdasta. Ensin kuului suhinaa ja sitten kamala kopsahdus. Tulin alas yläparrulta niin nopeasti kuin voin ja tungin itseni heinien ja olkien väliä pitkin hakemaan Elinaa. Kauhu painoi päälle - miten Elinan on käynyt. Onneksi hän oli kunnossa. Vauhti oli hiljentynyt heinien jarruttaessa ja hän ei ollut pudonnut lattialle pää edellä. Autoin hänet pois ja sitten siivosimme itseme oljista ja heinistä ja rauhoituimme. Emme kertoneet sattuneesta vahingosta äidille.

Näitä tarinoita riittää. Usein ennen kun itselläni oli lapsia, mietin millaista äidillä on ollut kun huushollissa on ollut peppi pitkätossu ja vaahteramäen eemeli kahden tytön hahmossa valmiina keksimään aina uusia kujeita. Omien lasten syntymän jälkeen tiedän, miltä se tuntuu... sain omat ehtiväiset lapset.

Kirjoittaja: Eeva Leena Lehtisalo